Uusia YouTube -videoita narsismista ja lähisuhdeväkivallasta

Kolmekymmentäkuusi vuotiaana tein sen rohkeasti, ihka ensimmäisen kerran, matkustin yksin ulkomaille. Ei minua matkustaminen pelota, äiti ja isä veivät jo pienenä minua kaikkialle. Kuusi vuotiaana pudottelin kylmän viileästi Itävallan Zell am See:ssä suoraan jyrkän ison rinteen alas asti, ihan yksin, koska isä ei kerennyt hissistä mukaan. Sinne jäi katselemaan äidin kanssa kauhuissaan, kun kerkesin jo mennä menojani. Oli niin hauskaa. Nyt kuitenkin yksin matkustaminen oli uutta, ilman seuraa, ihan vain mie minun kanssa. Tapahtuma, johon olin aina mieltänyt rakkaan seuralaisen kotiovelta asti, takaisin samalle ovelle. Se puuttui nyt. Sinne jäi kotiin Jari ja lapset, ja se oli mulle hurjan iso juttu.

Tai no en mie nyt kuitenkaan ihan yksin ollut. Lentomatkan päässä oli pikkuveli, hänen avopuolisonsa Maija ja valkoinen pörröinen, pitkäkarvainen Taavi-kissa. Taavi, jolla on hieno oranssi häntä ja jonka veli Leevi asuu suomessa Matildan kanssa. Pienin askelin tämä matkustamis-juttukin on otettava.

Neljä päivää ja neljä videota. Editointityökalu, joka sai heittäytymään sängylle kiroten, etten todellakaan ymmärrä yhtään mitään, en yhtään mistään. Piti ottaa pikku päikkärit, että kykeni jatkamaan ja mieli pystyi palaamaan omille uomilleen. Tietokoneen ruutua kymmeniä tunteja tuijottaen, videoita pätkien, pikkuveljeä viereen koko ajan vaatien. Kahvia ja jäätelöä, halpa punaviinipullo lähikaupasta. Kuntosalia ja kävelyretkiä. Kissojen kuvaamista ja terassilla tanssimista kuulokkeet päässä, ihan kuin oikeassa diskossa, välittämättä siitä, että näkikö joku.

Eetu onneks autto. Pikkuveli, joka jo viisivuotiaana korjasi rakkaan lapsuudenystäväni Elinan perheen videonauhurin, sen jälkeen, kun oli itse ensin työntänyt videokasetin paikalle pikkulusikan. Pikkuveli, jonka it-taidot ovat maailmasta, jossa on vain vilkkuvia kummallisia Matrix-lukuja ja erilaisia värikkäitä johdonpätkiä. Aina muka paheksuttiin sitä, että ei saa istua tietokoneella niin kauan, pitää mennä ulos leikkimään. Palloa potkimaan, vähintään edes hiihtämään, poika kun oli. Pah! Missä olisi hän, jos ei olisi istunut ja näpytellyt, pelannut ja juonut Ed:iä silmänaluset mustina niin, että jaksoi tuijottaa koko yön näyttöä? Ei ainakaan Maltalla.

Mietin lentokoneen aamuöisessä hiljaisuudessa tekemieni videoiden tarkoitusta. Miksi niitä kuvasin ja miksi tulisin kuvaamaan niitä vielä lisää? Ainakin se on hauskaa. Ideoida ja pohtia, kuvata monta tuntia muutaman minuutin pätkää, kiukutella, kun ei onnistu ja huutaa innoissaan perkelettä, kun onnistuu. Tuntea ja myöntää oma epätäydellisyys ja jatkaa silti sinnikkäästi eteenpäin.

Oman ilon, hauskuuttamisen, intohimon ja itsen haastamisen lisäksi tärkeä tarkoitus noilla videoilla on antaa ymmärrystä, tukea ja apua ihmisille, joiden hätä voi olla niin suuri, että se repii rintaa, ahdistaa ja sulkee mustan paksun oven koko tulevaisuuden eteen.

Narsismi ja lähisuhdeväkivalta ovat ilmiöitä, joita herkästi vähätellään.

”No kaikkihan ovat narsisteja nykyään! Kyllä sitä pitää vähän narsisti ollakin, että täällä pärjää! Kylmä ja kova maailma. Että semmosta. Ei muuta, kuin leuka rintaan ja kohti uusia haasteita (pettymyksiä)!”

Narsismia ja lähisuhdeväkivaltaa kokeneen kokemukset ja tunne-elämä ovat tavallisesti hyvin tuskallisia. Hämmennystä, epätoivoa, syyllisyyttä ja häpeää. Pelkoa ja surua. Vaikeaa ahdistusta. Noiden tunteiden ja kaiken tapahtuneen murtamiseksi me tarvitsemme puhetta. Paljon paljon puhetta. Tarvitsemme myös empatiaa ja ymmärrystä, sekä tietoa siitä, mitä narsismi on ja mitä se ei ole. Ennen kaikkea me tarvitsemme tietoa siitä, ettemme ole yksin. Kun luemme tai kuulemme oman tuskallisen tarinamme jonkun toisen sanomana, ymmärrämme, ettemme ole yksin tässä maailmassa näiden kaikkien kokemustemme kanssa. Siten saamme toivoa selviytymiseen ja vahvuutta taisteluun.

Ensimmäisen videon sisältö kertoo lyhyesti siitä, mitä narsismi on ja mitä se ei ole. Pian ladattavat uudet videot tiivistävät muun muassa narsistisen parisuhteen piirteitä ja narsistin uhrin toipumisprosessia. Narsismi ja lapset, lapset siinä kaiken tuskan välissä, ovat myös aihe, jota tulen käsittelemään.

Narsismi ja lähisuhdeväkivalta ovat vakavia ilmiöitä, jotka ulottuvat laajasti elämän eri osa-alueisiin. Maailmaan, jossa lehdet härnäävät meitä otsikoillaan; ”Pitääkö lapsista kasvattaa narsisteja, jotta he pärjäisivät työelämässä?” tarvitaan lisää empatiaa, yhteenkuuluvuuden tunnetta, sekä rakkautta. Paljon paljon rakkautta. Jos jotain, niin niitä toivon videoideni antavan, edes pikkuriikkisen ripauksen.

 

Jenni Kiviniemi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *