Narsistiäidin pitkäaikaiset vaikutukset tyttären elämään
- Published
- in Yleinen
Haastattelin naista, jonka lapsuutta varjosti ja hallitsi kovalla tavalla narsistinen äiti. Kuvaukset ja kertomukset olivat hyvin koskettavia ja nostivat minussa esiin monenlaisia tunteita. Kiukkua, suuttumusta, vihaa, sääliä, ymmärrystä, surua sekä onnea ja riemua siitä, että kaikesta huolimatta hänestä oli lopulta tullut selviytyjä.
Hienoa on myöskin se, että nuo kokemukset ovat saatelleet häntä tehtävään, jossa hän kohdistaa taitonsa ja tietonsa, omat vahvuutensa niiden ihmisten pariin ja auttamiseksi, joilla on samanlaisia kokemuksia menneessä tai nykyisessä elämässä.
Kysyessäni miten äidin narsistinen persoonallisuushäiriö ja sen aiheuttamat käyttäytymisen piirteet näkyivät perheessä sain vastaukseksi karun sekä tyypillisen kuvauksen. Tunteet joita pienessä tytössä äidin julman käyttäytymisen myötä heräsi olivat tunteita mitä lapsen ei tarvitsisi kokea.
Narsistisen äidin vaikutukset naiseuteen ja sen kehittymiseen ja naiseksi kasvamiseen ovat usein hyvin pitkäaikaisia. Noiden vaikutuksien työstäminen ei ole mahdotonta, mutta ei kaikista helpointakaan.
Jokainen kokemus voi silti opettaa meille jotain. Jokaisen kokemuksen myötä voi oppia ja huomata jotain arvokasta, mitä ei ehkä tietäisi ilman juuri sitä nimenomaista kokemusta.
Millä tavalla äidin narsismi näyttäytyi lapsuudessasi?
Narsismi näkyi kokonaisvaltasesti perheen dynamiikassa. Perheessä oli jatkuva, ahdistunut, jännittynyt ja ennalta arvaamattoman väkivallan uhkan ilmapiiri.
Isä ja äiti olivat koko ajan riidoissa tai mykkäkoulussa. Isä ei ollut liittoutunut äidin kanssa, onneksi. Koskaan ei tiennyt mitä tapahtuu, koskaan ei tiennyt millä tuulella äiti oli. Äiti suuttui nollasta sataan hetkessä. Hänen käyttäytymisensä oli erittäin ennalta arvaamatonta.
Äiti oli kova lyömään, löi pienimmistäkin asioista. Lupaa olla oma itsensä ei ollut, omaa persoonaa ei saanut olla.
Myöskin omat mielipiteet ja ajatukset tuntuivat olevan kiellettyjä. Ei saanut puhua, ei saanut sanoa juuri mitään. Jos en puhunut, se oli väärin ja jos puhuin sekin oli väärin. Äiti haukkui minua päivittäin, se näkyi täydellisenä mitätöimisenä, haukkumisena ja jopa sadistisena kiusaamisena. Usein hän joko nauroi minulle pilkallisesti tai yritti ivallisesti pidätellä nauruaan.
Muistan, kun minua kerran kiusattiin koulussa ja palasin kotiin. Halusin kertoa siitä. Kerroin äidilleni, että yksi tyttö oli haukkunut minua hyvin inhottavasti juntiksi. Äitini vastaus tähän oli kylmä tokaisu ”no junttihan sä oletkin”. Tuntui siltä, kuin hän olisi voinut jopa nauttia jos epäonnistuin.
Välillä olin hyvä lapsi ja välillä huono lapsi. Oli täysin päivästä kiinni minkälaisena äiti minua piti.
Onneksi oli faija, joka oli hyvin kouluttautunut. Hän oli hyvä ihminen, oikeudentuntoinen. Hän piti minun puolia. Tiesin, että isä piti minun puolia. Siinä mielessä olin onnekas.
Lopulta äiti lähti perheestä, olin silloin vielä hyvin nuori. Hän lähti, kertoen syyksi sen, että häntä oli kohdeltu niin huonosti, häntä…
Onneksi faija oli hyvätuloinen ja pystyi huolehtimaan sekä antamaan meille sen jälkeen normaalit kasvuolosuhteet.
Miten koit äitisi lähtemisen ja minkälaisia tunteita ja ajatuksia se sinussa herätti lapsena/nuorena?
Koen, että en ollut lapsena mitään, en yhtään mitään. Täysi nolla, enemmänkin miinuksen puolella. Kaikki minussa oli rumaa. Ajattelin että oonko jotenkin likanen. Äiti esimerkiksi pesi mua iltasin, oikein hinkkasi, etten mä vaan oo jotenkin ihan tosi likainen. Sekin meni jotenkin niin yli ja överiksi.
Minulla oli turvaton olo. Koskaan äiti ei huolehtinut siitä, että olisin ollut turvassa. Kehoni reagoi siihen ylivireydellä. Minun piti itse olla valppaana koko ajan, koska kukaan ei huolehtinut minusta.
Faijakin meni passiivis aggressiivikseksi, koska silläkin oli huono olla. Ei ollut hänkään kovin huolehtivainen. Kaiken tuon vuoksi olin alisuoriutuja, mulle kelpasi vähäisempi, koska enhän ollut arvokas. En arvostanut itseäni riittävästi.
Muistan turvattomuuden tunteeni ja täydellisen mitättömyyden tunteen. Silloinen vihan tunne ja sen syy oli kaltoinkohtelussani. En silloin tunnistanut sitä. Kohdistin vihan itseeni ja siitä tuli yleinen huono olo joka ei meinannut hellittää.
Itseluottamus oli täysin nolla, ei minkäännäköstä itseluottamusta.
Minulla oli ihmeellisiä syyllisuudentunteita. Olin muka huolimaton ja en muka pystynyt keskittyyn mihinkään. Mitä teinkin, mikään ei riittänyt. Tunne kelvottomuudesta. Vaikka sä teit mitenki päin, aina löyty joku mikä ei ollut hyvin. Koskaan en ollut tarpeeksi, ei tarpeeksi hyvä vaan tarpeeksi.
Millä tavalla äitisi narsismi vaikutti naiseksi kasvamisessasi?
Roolinihan oli se, että mun olis pitänyt syntyä poikana. Äitini halusi poikalapsen ja kun en ollut poika jo äidin saaman ensimmäisen tytön jälkeen, niin olen saanut jollain tapaa kiinni sellaisesta ihmeellisestä fiiliksestä, että ”saatana se olikin tyttö”.
Olen varmaan vastasyntyneenä aistinut sen, miten epätervetullut olin tähän maailmaan. En esimerkiksi saanut kasvattaa pitkiä hiuksia, ennen kuin olin 12 vuotias. Sen jälkeen en enää halunnutkaan hiuksiani leikattavan. Mut vietiin aina kampaajalle ja sanottiin, että ”noniin tukka lyhyeksi nyt!” Kampaaja näki, etten halunnut hiusksiani leikattavan, mutta äidin sana oli laki. Uskon, että kampaaja näki minun kärsivän siitä.
Paljon se on vaikuttanut naiseuteeni. Valtava epävarmuus omasta ulkonäöstäkin, vaikka olin aina kaunis ajattelin kuitenkin, että no enhän mä mitään oo.
Aloitin ensimmäisen seurustelusuhteenikin vasta yli 20 vuotiaana. Olin niin epävarma siitä, että olen naisena hyväksytty. Hirveä ristiriita, en osannut ottaa kehuja vastaan. Se aiheutti myös sen, että epäonnistuneiden miesjuttujen jälkeen ajattelin, etten ikinä saa kestävää suhdetta.
Oli pitkä tie siihen, että olen terveessä avioliitossa. Meni tosi pitkään, että sain sen tietynlaisen epävarmuuden pois omasta kehostani ja kokonaisvaltasesti omasta itsestäni. Rakkaus on ollut vaikeinta, koska en ole voinut uskaltaa luottaa siihen, että joku rakastaisi minua aidosti.
Mitkä olivat ne tärkeimmät seikat, jotka auttoivat sinua selviytymään?
Selviytymisessäni isä on ollut yksi erittäin tärkeä henkilö ja mun omat luonteenpiirteet. Oon aika voimakas. Tietty joustavuus minussa ja kestävyys ovat auttaneet mua. En usko, että ilman niitä olisin selvinnyt äitisuhteestani.
Olen käynyt myös oman psykoterapian läpi, mikä opetti minulle että olen arvokas. Sain tavallaan synninpäästön. Suurin työ mitä olen tehnyt mielessäni on se, että miten mut äitini silmissä kuvattiin. Olen joutunut purkamaan sen pala palalta pois. NLP-koulutuskin on auttanut. Alitajunta harjoitteessa tajusin oman roolini perheessä ja tajusin, että mähän voin tehdä ihan muuta, kuin mikä rooli minulle perhepiirissä annettiin.
Äiti tuntui siirtävän piirteitä, joita ei halunnut itsessään nähdä, muihin. Hän asetti ne lapseensa. Sitä kautta hän tunsi itsensä hyväksi. Lapsi uskoo vanhempaansa, sä oot se mitä vanhempi sulle sanoo. Sen ymmärtäminen on vaikeaa.
Jos sinulla ei olisi kuvaamiasi vaikeita kokemuksia, mistä tärkeistä seikoista olisit jäänyt paitsi?
Oon ruvennu perehtyyn tähän, kun löysin narsismin, ymmärsin että tässä syy kokemuksiin. Kokemani sai selityksen.
Tärkein mitä voisin ajatella on se, että musta on tullu ihan helvetin terävä sen ansiosta. Oon joutunu käyttään aivojani, että mistä kaikesta oli kysymys. Se on kasvattanut myös paljon omaa ihmistuntemustani. Vieläkin itsessäni on paljon opittavaa, koska lapsuudessa peili oli niin vääristynyt.
Lapsuudessa tarvitsin, jotta selvisin, nokkeluutta ja tervävyyttä, jotta tiesin mitä voin sanoa äidille ja mitä en.
Minulla on myös hyvä tilannetaju ja tarkkanäköisyys useiden asioihin suhteen. Äiti ei pystynyt sitä murtamaan musta, että mä tiesin minkälainen se on, siitähän mulla oli oma kokemus. Äiti ei saanut tapettua minusta terävyyttäni.
Miten kannustaisit ja neuvoisit henkilöitä, jotka ovat kokeneet samaa tai kokevat sitä edelleen? Mihin heidän tulisi kiinnittää huomiota?
Voisin sanoa kaikille henkilöille, jotka ovat esim.huonossa parisuhteessa, että jos narsisti tietää, että sä tiedät mikä se on, sitä se ei sinusta voi ikinä viedä. Sitä se ei voi sulta koskaan ottaa pois, että sä oikeasti tiedät mikä se on.
Narsistin ”kylvön” itsessään on myös hyvä tunnistaa. Mitkä ovat minun omia ajatuksiani ja tunteitani, mistä esimerkiksi negatiivisuuteni asioita kohtaan juurtaa? Mieti tarkoin mistä negatiivisuutesi tulee. Onko se sinua itseään vai narsisti vanhempasi tai puolisosi ajatuksia, jonka se on koodannut sinuun? Ohjelmoinut, manipuloinut sinut käyttäytymään ja ajattelemaan hänen tavallaan, hänen kieron ja vääristyneen maailmansa mukaisesti.
Kannattaako sinun kantaa narsismia olkapäälläsi jos olet päässyt jo eroon narsistisesta henkilöstäsi? Kannattaako sitä kantaa mukanaan omassa mielessä, asenteissa, valinnoissa?
Kannattaa pyrkiä osaamaan tiedostamaan sitä mikä on sitä omaa minua? Se löytyy, kun narsistin manipuloimat ajatusvääristymät poistetaan pikkuhiljaa ja annetaan sen syväjäädytetyn lapsen vapaasti avautua omassa itsessä. Sen pitää vaan antaa sulaa sieltä esiin. ”Tutki, tunnustele, käännä ja väännä”, katso kokonaisuus, niin tiedät mistä on kysymys.
Mitä kokemuksesi opettivat sinulle?
Ainakin sen, että ihminen pystyy muuttumaan, jos on riittävästi tarvetta, halua ja rohkeutta.
Muuttumiseen tarvitaan oma halu, jos ei halua ei pysty. Oli niin huono olo, että oli tarve muuttua. Nuo kokemukset ovat opettaneet sen, että kunnioitan itseäni. Olen ollut aina sinnikäs. Äitini halusi upottaa mut, mutta en antanut periksi. Ihminen voi selvitä pahoistakin paikoista.
Käänsin vihan voimavarakseni ja lopulta pääsin pois vihasta.
Hei Jenni
Lukasin nopeasti tuon jutun.On niin paljon tuttua.Olin välillä se rakkain lapsi ja sitten taas se vaikein kaikista.Elämäni rakkauden jätin kun ajattelin ,että kun hän huomaa kuinka kauhea ihminen olen ,hän jättää minut kuitenkin.Parempi kun teen itse lopun.Tämä ajatus oli mielessäni koska äiti sanoi,että kun ihmiset oppivat minut kunnolla tuntamaan sitten….Enpä tiedä mitä sitten tapahtuu,mutta silloin ajattelin sen kielteisesti.Kaikki mitä tein,äiti olisi osannut tehdä paremmin.Ulkonäöltään hän oli tietysti paremman näköinen.
Lopulta laitoin välit poikki äitiini.Ihmiset olivat kauhuissaan.Ei se lopulta niin kauheeta ollut.Sainpahan olla rauhassa ja kävin terapiassa 16 vuotta.
Parasta on ,jos siihen pystyy,lähteminen pois sairaasta systeemistä.Ensin pitää vaan huomata se ,että tässä on nyt jotain mätää.Vaikeeta se on ,kun on sen keskellä kasvanut.Mutta tarkkailemalla ja vertailemalla ympäristöön se sujuu.
Uskokaa itseenne ja omiin aivoihinne
Leena
Kirjottajalla on ollut seonni, että isä on ollut tukena ja äiti lähtenyt perheestä. Minulla ei sitä onnea ole ollut vaan yli huonon itsetunnon omaava isäni liittoutui aina äidin kanssa. Ei ollut koskaan kenelle puhua epäoikeudenmukaisuuksista. Ja olen oppinut, valittettavasti pitämään suuni kiinni, liian pitkään. En tiedä vieläkään miten puolustaa itseäni jos joku yrittää tehdä minusta syntipukkia. Taakka on raskas, liian raskas kantaa ja perheemme dynamiikka on jättänyt paljon traumoja. Nyt lukee papereissa vaikea depressio, määrittelemätön pers.häiriö; piirteitä epävakaasta (ei bordeline,vaan se toinen) persoonasta, pelokas ja vaativa persoonallisuus (ilmenee minulla perfektionismina). Yritä tässä elää koko kuorman kanssa. Ja vanhempani syyttävät tästäkin minua, kuten myös perheemme lellilapsi veljeni. Olen katkaissut välini edellämainittuihin itseäni suojellakseni.
Minullakin aika paljon samantapaisia kokemuksia. Isäni oli persoonallisuushäiriöinen. Kotona ei saanut puhua mitään, tuoda ajatuksiaan esille, mielipiteitään. Isä vaiensi heti. Kotona oli vihan ilmapiiri. Äitini ja isäni alistivat minua, mitätöivät, kohtelivat epäkunnioittavasti. Äidin mielestä en koskaan riittänyt, enkä tehnyt hänen mielestään asioita tarpeeksi hyvin. Koskaan minua ei kehuttu mistään asiasta, enkä saanut rohkaisua missään asiassa, enkä kiitosta. Elämä oli yhtä helvettiä. Isän ja äidin riitelyä, huutamista jne… Oli turvaton olo. Kukaan ei puolustanut minua, vaan sain muiden vihat harteilleni! Minusta on tullut selviytyjä, vaikka lapsena olin perheeni musta lammas, syntipukki. Lapsuuteni oli onnetonta. Onneksi on sentään jotain hyviä muistojakin.
Hänen äitinsä ainakin älysi jättää perheensä. Mulla oli myös narsistinen äiti, mutta ei puhettakaan, että hän väistyisi yhtään mihinkään. Hän pitää yhä tänäkin päivänä kaikkea käytöstään täysin oikeutettuna ja hyvänä, kokee olleensa hyvä äiti ja lisäksi hän kieltää täysin ikinä toimineensa raivon vallassa, raivonneensa mulle vihaisesti (jouduin kaksin äitini kanssa, kun hän otti eron isästäni, joka ei ollut tarpeeksi ”tottelevainen”).
Minun oma kokemukseni oli, kun sain lapsia, että minua kiusattiin perheessäni. Mieheni ei tukenut minua kun olisin tarvinnut sitä, eikä auttanut minua käsittelemään vaikeita tunteitani lapsiamme kohtan, joita koitin kaikin keinoin väistää, mutta en siinä useinkaan onnitunut. Minäkin olin vihainen lapsille, huusin heille, olin ilkeä, sanoin pahoja asioita. Minusta mieheni olisi pitänyt tulla minun puolelleni, tukemaan ja auttamaan, ihmettelemään, että mikä ihme sinulla on??? Osoittamaan, että rakastaa. Mutta ei hän välittänyt. Lopulta itsekin jätin perheeni. Ajattelin, että lapsilleni on parempi kasvaa ilman äitiä, niin arvottomaksi sain itseni kokea. Se johtuu äidistäni, tiedän sen, mutta en tiedä, mistä saisin apua. Kaikki maailman mahdolliset terapiat olen käynyt, ja nytkin olen narsistin uhria ymmärtävässä terapiassa, mutta ongelmana on, ettei narsismiin perehdytetä terapeutteja Suomessa, mikä on täysin käsittämätöntä. Suomessa ei ole koulutusta narsistien uhrien kokemukseen perustuvalle terapialle. Joten, jos terapeutti itse ei ole kokenut täysin samaa, kuin asiakas, hänkään ei tiedä, miten täysin auttaa uhria. Eikä uhri itsekään sitä tiedä, eihän muuten olisi uhri.
Se, että äiti jättämällä lapsensa olisi jokin narsisti, on täysin väärä kuva narsistien uhreista. Sellainen äiti on erittäin oletetusti itsekin narsistin uhri, toiset eivät vain edes sen vertaa tunnista tilaansa, että käsittäisivät, että heidän kokemuksensa siitä, miten ilkeitä heille ollaan ei johdu sen hetkisistä ihmisistä, vaan ihmisistä heidän lapsuudessan.
Olen vasta viimeisen neljän vuoden aikana ymmärtänyt miksi muistan lapsuudestani niin paljon surua ja ikävää . Lapsena yritin koko ajan olla tarkkavaisena ja huolehtia, että kaikki on hyvin, käytin siihen varmasti todella paljon energiaa. Muistan, että pelkäsin äidin suuttumista , yritin olla kiltti, ettei äiti hermostu ja huuda. Samalla pelkäsin, että hän on kuollut kun istuin ikkunassa odottamassa, että hän tulee kotiin. Kaikki oli hyvin kun koko perhe oli kasassa, mutta kaikki ei kuitenkaan koskaan ollut hyvin. Äiti määräsi kaikesta meidän kuuden hengen perheessä, isällä ei ollut mitään sananvaltaa. Äiti oli kaunis ja taitava kaikessa mitä teki, hyvä ruoanlaittaja, ja leipoja, ompeli itselleen ja lapsille kaikki vaatteet. Äiti oli tyylikäs. Ihmiset tuntuivat ihailevan äitiä ja hänen osaamistaan ihan kaikessa. Perheen sisällä kaikki oli toisin, me lapset saimme kokea äidin kiukunpuuskat ja huudot. Isä ja äiti riitelivät lähes aina. Isä oli vain viikonloput kotona koska hän matkusti työssään, joten riitoja oli aina kun isä oli kotona. Isä alkoholisoitui ja riidat olivat hurjempia. Me lapset kärsimme. Äiti saattoi tulla yöllä lastenhuoneeseen , avata kaikki kaapit ja repiä tavarat ja vaatteet alas lattialle. Sitten hän komensi meitä lapsia siivoamaan. Siten hän kosti meille vihansa isäämme kohtaan. Hän ei lyönyt meitä fyysisesti, mutta sanallista ruoskaa kyllä antoi, olimme syyllisiä joka asiaan. Itse ainakin uskoin , että olen paha lapsi. Kaksi vanhinta sisarustani muuttivat pois kotoa jo 15 ja 16 vuotiaina ja nuorin sisaruksistamme haki tukea jengimaailmasta, aikuinen mies löysi hänet ja vei mukanaan kun hän oli vasta 15 vuotias. Olin se lapsi, joka yrittää pitää muut aina tyytyväisinä, en uskaltanut uhmata äitiä, yritin käydä kouluni loppuun. Koulun lukukausimaksut maksoi isäni äiti, joka halusi tukea meitä lapsia koulunkäyntiin. Äitini ei ollut koskaan kiinnostunut koulustani, ei tullut vanhempainiltoihin vaikka kerran uskalsin pyytää. Kun vanhempani erosivat, muutimme pienempään asuntoon, jossa minulla ei ollut edes omaa sänkyä puhumattakaan omaa huonetta, nukuin sohvalla ja minun piti samalla keskittyä lukio-opintoihin.
Kaksion ainut makuuhuone oli varattu veljelleni, joka oli merillä, huonetta ei käytetty. Äidin parisänky mahtui olohuoneeseen.
Olen ymmärtänyt vasta viime vuosina, että äitini on narsisti, ei hän ole koskaan tuntenut rakkautta meitä lapsia kohtaan. Meillä ei ikinä esim halattu. Vasta kun itse sain lapsia , jotka luonnollisesti halasivat äitiäni, mummia, aloin minäkin halaamaan äitiäni. Hän ei halaa minua vieläkään.
Toki, olen myös miettinyt miksi äidistäni tuli narsisti. Hänen oma äitinsä kuoli kun hän oli 8-9 vuotias , sisaruksia oli 7 ja äitini oli nuoremmasta päästä. Hän ei varmasti itsekään saanut lapsena huomiota ja naimisiin mentyään haki huomion väkisin.
Itsekin olen kärsinyt äitini mielenterveys ja lapsuuden traumoista.Olin myös ei haluttu,äiti ei kyennyt halaamaan tai kertomaan rakastavansa.Riitelimme paljon,teini-iässä äiti ikäänkuin heitti minut ulos.joko hän tai minä.Silti minä rakastin äitiäni.
Ymmärrän osaksi hänen traumansa syyn oman isänsä joka myös rakasti vain joka toista syntynyttä lasta heidän perheessään.Sain myös kuulla miten epäonnistunut hajamielinen huono äiti kaikin puolin olen ollut hänen silmissään epäkelpo.
Ainut joka piti puoliani oli isäni.Lopulta sain add diagnoosin.Olen elämässäni rakastunut narsisteihin ja etsinyt koittanut miettiä onko itsessäbi samoja piirteitä ja onhan niitä kaikissa ihmisissä. Mutta narsistit eivät tunne huonoaomaatuntoa tekemistään asioista.Teini ikä oli vaikeaa koska äitini piti minua kilpailijana isäni rakkaudesta.Ja kun minä puhkesin kukkaan hän huomautteli vähän väliä painostani kaikesta mikä osui hänen silmäänsä.
Tunsin vuosia aina vähän väliä nuiden muistojen noustessa pintaan surua vihaa pahin oli sääli itseäni kohtaan kun mietin pientä tyttöä jolle äiti kertoi ettei halunnut mukaan sairaalasta minua. Minun koskeminen ahdisti häntä siksi isäni kantoi minua joka puolella mukanaan ja sääliä kun äitini kertoi ettei kykene minua rakastamaan.
Onneksi lopulta kävin nuo asiat läpi kun oli parisuhteessa iso kriisi. Ymmärsin että olin tottunut ottamaan syyt niskoilleni.Puolisoni tottuivat että oli ok sättiä minua koska äitini teki sitä jatkuvasti.Ja tyttäreni oppi pienenä etten ole minkään arvoinen kunnes oli vanhempi.
Noiden asioiden läpikäynti oli raskasta.Isäni sanoi aina että oli ylpeä ettei äiti koskaan kyennyt nujertamaan voimaani etten koskaan alistunut vaan tein menin näytin että pystyn parempaan.Suurin haaste oli erotessa nuorena, kun hain masennukseen apua kerroin lapsuuden tapahtumat saada sosiaalihuolto uskomaan että kykenen rakastamaan. Minut haluttiin varhaiseläkkeelle ja sanottiin etten voi olla tasapainoinen kaiken tämän jälkeen. Miten yhä istuin siinä? Ne sanat tuntuivat pahoilta.Kun ei meistä kukaan voi valita mihin perheeseen syntyy.
Ja kyllä tein ja olen tehnyt virheitä.Mutta tyttäriäni rakastan ja en ole ikinä halunnnut painaa heitä alas vaan toitottanut miten arvokkaita he on juuri sellaisina kuin ovat.Ja onhan tämä työ läpielämän kestävä.
Itsensä kehitys ja koittaa pyrkiä parempaan lasten vuoksi.Äidille olen antanut anteeksi mutta edelleen se viiltää aikaajoin huomata etten tule koskaan olemaan hänen silmissään yhtä tärkeä ja rakas mitä hän on minun silmissään.Mutten ole itsekkään täydellinen eikä kukaan voi sellaista toiselta odottaa.
Tää elämä on kasvamista ja oppimista koko ajan, mutta helpottaa tieto ja oma hyväksyminen ettei mun tarvitse olla täydellinen riittää että yrittää parhaansa ja pitää huolta niistä joita rakastaa.